Elämänmittainen matka?

Olen juu­ri pa­lan­nut Ou­lus­ta Alue D:n vuo­si­ko­kouk­ses­ta. Olo on vä­sy­nyt, mut­ta on­nel­li­nen. Olen hy­myil­lyt niin pal­jon, et­tä pos­ki­päi­hin oi­kein sat­tuu. Nuk­ku­nut niin vä­hän, et­tä pa­luu­mat­kan huo­not vit­sit sai­vat nau­run­kyy­ne­leet sil­miin ja vat­sa­li­hak­set kipeiksi.

Tun­tuu kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä, mi­ten pal­jon tä­mä vii­kon­lop­pu mi­nua muut­ti ja kuin­ka pal­jon sii­tä sain. Kuin­ka tä­hän pää­dyin? Pa­la­taan­pa hie­man taaksepäin.

Syys­kuu 2017. Pi­meä il­ta, kiil­tä­vä as­falt­ti, moot­to­ri­pyö­rä. Il­las­sa oli jo­tain eri­tyis­tä, jo­tain muu­ta­kin kuin kä­sin kos­ke­tel­ta­va jän­ni­tyk­se­ni. Jän­nit­ti ja mie­ti­tyt­ti, mi­hin oi­kein olin it­se­ni lait­ta­mas­sa. Moot­to­ri­pyö­räl­lä ajo rau­hoit­ti ja sel­keyt­ti aja­tuk­set, ku­ten aina.

Ei täs­sä ole mi­tään jär­keä, mut­ta ko­keil­laan, ajat­te­lin. Olin me­nos­sa koe­jä­sen­haas­tat­te­luun pai­kal­li­seen ravintolaan.

En oi­kein tien­nyt, mi­tä odot­taa haas­tat­te­lul­ta. Nuor­kaup­pa­ka­ma­ri­toi­min­taa suo­si­tel­leet ys­tä­vä­ni vain hy­mäh­te­li­vät, kun ky­se­lin mil­lai­nen haas­tat­te­lu on. Mi­tä mi­nun täy­tyy teh­dä, mi­hin va­rau­tua? En saa­nut vas­taus­ta, oli vain men­tä­vä ja kat­sot­ta­va mi­tä eteen tulee.

Haas­tat­te­lu me­ni hy­vin, pää­sin koe­jä­se­nek­si ja sen jäl­keen ha­keu­duin mi­nua kiin­nos­ta­vaan pro­jek­tiin. Syk­sy me­ni Jou­lu­puun pa­ris­sa ja Kuo­pion Nuor­kaup­pa­ka­ma­rin pik­ku­jou­lu­ja jär­jes­tel­les­sä. Pe­rin­ne on et­tä tuo­reet koe­jä­se­net jär­jes­tä­vät pik­ku­jou­lut, kos­ka heil­lä ei ole ko­ke­mus­ta ka­ma­rin ai­kai­sem­mis­ta pik­ku­jou­luis­ta. Boom. Sa­ma hom­ma, on vain men­tä­vä ja teh­tä­vä, tie­tä­mät­tä mi­hin varautua.

Heit­täy­dyin, tein, ko­kei­lin. Ja kas­voin. Huo­ma­sin haas­ta­va­ni it­seä­ni yhä enem­män, mis­tä tä­mä näl­kä oli oi­kein tul­lut? Sa­ma voi­ma ja in­to tart­tui muu­hun­kin te­ke­mi­seen, pe­rus­tin toi­mi­ni­men ja ryh­dyin si­vu­toi­mi­sek­si yrit­tä­jäk­si jot­ta voin teh­dä asioi­ta joi­ta to­del­la rakastan.

Huo­maan, et­tä tuo näl­kä on vain kas­va­nut. Hel­mi­kuun pu­he­kou­lu­tus ja ‑kil­pai­lu oli to­del­li­nen haas­te ih­mi­sel­le, jo­ka on ai­na aja­tel­lut ole­van­sa jän­nit­tä­jä. Tie­dät­hän; kä­det hi­ko­aa, pu­he vä­ri­see ja tun­tuu et­tä hen­ki sal­pau­tuu. Kaik­ki kat­so­vat ja kuun­te­le­vat, kes­kit­ty­vät vain si­nuun. Ah­dis­taa, aja­tus katoaa.

Niin ah­dis­ti myös hel­mi­kuus­sa, mut­ta sel­vi­sin! Yli­tin it­se­ni ja sel­vi­sin hen­gis­sä, vaik­kei sil­tä tun­tu­nut juu­ri en­nen pu­heen pi­tä­mis­tä. Sa­ma­na il­ta­na mi­nut myös va­lit­tiin var­si­nai­sek­si jä­se­nek­si ja sain ho­pei­sen JCI-pins­sin rintaani.

Nyt, kun ko­kous- ja kou­lu­tus­vii­kon­lop­pu Ou­lus­sa (ja Va­kuu­ta & Vai­ku­ta — kou­lu­tus) on ta­ka­na päin, olen pi­tä­nyt pu­hei­ta enem­män kuin kos­kaan elä­mä­ni ai­ka­na. Huo­man­nut, et­tä ei se eh­kä ole­kaan niin ka­ma­laa. Voin jo hel­pom­min esi­tel­lä it­se­ni, ker­toa mi­tä teen ja mi­tä osaan, eh­kä myös pi­tää pu­heen ex tempore.

Kou­lu­tuk­ses­sa hei­tet­tiin sy­vään pää­tyyn, epä­mu­ka­vuusa­lu­eel­le. Ei ky­sel­ty teet­kö tai us­kal­lat­ko, pi­ti vain men­nä ja teh­dä. Hy­vä niin. Sain siel­tä mu­kaan myös aja­tuk­sen, jon­ka ai­on pi­tää mu­ka­na­ni ai­na täs­tä lähtien.

“Jän­ni­tys ei ole osa per­soo­naa­si, se on vain fyy­si­nen ohi me­ne­vä tila.”

Tun­tuu, et­tä nyt olen löy­tä­nyt it­sel­le­ni kas­vua­lus­tan. Tääl­lä on tur­val­lis­ta op­pia, ko­keil­la ja epä­on­nis­tua. Mat­ka on ol­lut tä­hän men­nes­sä niin hie­no, et­tä toi­voi­sin sen kes­tä­vän aina.

Kii­tos Nuor­kaup­pa­ka­ma­ri, kii­tos ystävät.

JCI-sy­dä­mel­lä,

Nii­na Eskola